Sananvapaus on vaikea laji

Kansanedustaja, toimittaja Tuulikki Ukkola (kok.) tunnetaan sananvapauden tinkimättömänä puolustajana. Ukkolan poliittinen koti on liberaalinen kansanpuolue, josta hän siirtyi kokoomukseen kun oma puolue meni alta ja siirtyi pöytälaatikkoon. Hän edustaa kokoomuksessa siipeä, joka vastustaa lähdesuojan ja sananvapauden heikennyksiä.



Ukkola pitää suosittua blogia Uudessa Suomessa. Sinne hän purkaa pahaa mieltään ja huoltaan aina kun sensuurin peikot uhkaavat vapaata ilmaisua. Suomella onkin syytä katsoa peiliin. Sananvapausasioissa olemme jatkuvasti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen hampaissa.



Viimeksi Ukkola poltti hihansa Niklas Herlinille, joka yritti estää siskontyttönsä kidnappauksesta kertovan kirjan julkaisun. 



"Niklas Herlinin käyttäytyminen on ennenkuulumattoman noloa. Hän tosissaan kuvitteli, että rahalla voi ostaa toimittajan ja kustantajan hiljaiseksi", Ukkola pauhaa. Ja aiheesta.

"Sananvapautta joko on tai ei ole. Välitilaa ei ole. Sananvapaus kuuluu kaikille, niin hyville kuin pahoillekin, niin laatu-, iltapäivä- kuin skandaalilehdillekin", kuuluu Ukkolan perusteltu vaatimus.



Mutta aijai. Jos heiluttaa sananvapauden soihtua, pitäisi kyetä johdonmukaisuuteen. Tällöin tulee hyväksyä myös sellaisten mielipiteiden esittäminen, jotka eivät istahda omaan arvomaailmaan.

Istuva eduskunta äänesti kesällä 2009 lisäydinvoimasta ja Greenpeace ikuisti kaikkien ydinvoimaa kannattaneiden kansanedustajien nimet Itsekkyyden muistomerkkiin.



Ukkolan sananvapauden rajat paljastuivat hänen pitämässään puheessa eduskunnan täysistunnossa. Myös entinen liberaali osaa kaivaa terroristikortin hihastaan, kun tarve niin vaatii.

Tuulikki Ukkola on sananvapauden puolustaja. Kauhistuttaa millaisia vastustajat ovat.



Jk. Ydinvoima ei ole ainoa vihreiden skitsofreeninen piste. Virkeä kansalaisliike on änkyröitynyt 15 vuodessa teknokraattiseksi hallituspuolueeksi ja double talk on otettu haltuun maailmanennätysvauhdilla. Vai miten pitäisi suhtautua siihen, että julkisesti vihreät kannattavat opintotuen kohentamista ja sen sitomista indeksiin, mutta eduskunnassa äänestävät sitä vastaan?



Videoblogi - viikko 45

Ohjaaja Susanna Kuparisen ja näyttelijä Robin Svartströmin ajatuksia urakan alkaessa. Kuvaus ja leikkaus Ville Vierikko.

Willkommen, Bienvenue, Welcome, Benvenuti

Tämä blogi seuraa Ryhmäteatterin Eduskunta-esityksen valmistumista ensimmäisistä keskusteluista ensi-iltaan maaliskuun alussa ja aina vaalien korville. Vaalikahveja hörpitään näillä näkymin sunnuntaina 17. huhtikuuta.

Eduskunta on dokumenttiteatteria. Sen materiaalina käytetään suoraan eduskunnan täysistunnoista nostettuja repliikkejä, blogimerkintöjä ja haastatteluja. Poliitikot ja virkamiehet esitetään omilla nimillään.

Esityksessä tutkitaan, millainen arvomaailma politiikan tekojen takana vaikuttaa. Mihin raha menee – ja miksi? Miksi tuloerot kasvavat? Tällä hetkellä aiheistoina pallotellaan tietysti vaalirahasotkuja sekä poliitikkojen itse itselleen luomia raha-automaatteja. Rinnalla kulkee Sata-komitean katkera taival. Komitea luotiin kunnianhimoisella päämäärällä rakentaa Suomen sotkuinen sosiaaliturvaverkosto uudelleen. Sen piti pelastaa köyhät ja jakaa vaurautta oikeudenmukaisemmin. Kaikki meni majesteettisen valtavalla mittakaavalla ihan helvetin pieleen.

Yksi syy tuloerojen kasvuun on todellisuuksien etääntyminen yhä kauemmaksi toisiaan.

Ihan randomina rinnalle voisi napata vaikkapa keskustan Antti Kaikkosen viiden minuutin pikakokoukset ja ylisuuret kokouspalkkiot. Nuorisosäätiöstä puhumattakaan.

"Melkoinen sivutuuli on käynyt ja miestä on aika lailla koeteltu", Kaikkonen säälii itseään blogissaan 22. elokuuta, kolmannessa persoonassa.

Tai demareiden puhiksen Jutta Urpilaisen 14 000 euron liksan Neste Oilin johtokunnassa. Kahden vuoden palkka, kaksi kokousta.

"Vaikea uskoa, että kukaan on hallintoneuvostossa rahan takia", Urpilainen kommentoi mukavaa lisätienestiään Iltasanomissa 6. lokakuuta.

Moni voisi olla. Pienituloiselle ihmiselle Urpilaisen kahden kokouksen liksa vastaa vuoden palkkaa, toimeentulotuella tai työttömyysturvalla eläjälle se vastaa kahden vuoden tuloja.

Tai kuten kahdeksan euron päiväpalkalla työllistetty nainen sanoo Hännisen veljesten kirjassa Kallis köyhyys (Barrikadi 2008): "Se ei ole palkka, se on vittuilua."

Näihin kuviin, näihin vastakkainasetteluihin, talvipäivä puolessa on vasta, laukausta ei, vain tykkitulta